Hämmentävä tunne. Johtuneekohan rutkasti lisääntyneestä auringonvalosta vai jostain omalaatuisesta oikusta, mutta ensimmäistä kertaa aivan liian pitkään aikaan ajatus bloggaamisesta tuntuu jollain tavalla kiehtovalta. Olin jo melkein ehtinyt tottua siihen, että se aiheuttaa lähinnä epämääräistä ahdistusta ja kommentteihin vastaamisen välttelyä. Nyt olo on varovaisen toiveikas. Ehkäpä pitkä hiljaisuus on viimein päättymässä? Ehkä jopa saisin kaivettua tämän vuoden museokäyntien kohteet ja päivämäärät ja lisättyä ne sivupalkin luetteloon edellisten vuosien retkien joukkoon.

Sunnuntaina kuuntelin Ateneumin nettisivuilta Onerva – kaupungin naiset -näyttelyn ääniopastukset. Anna Kortelaisen kirjoittamat ja lukemat tekstit toimivat yllättävän hyvin ilman näyttelyäkin (joskin ne voi toki kuunnella myös museolta vuokratulla laitteella), sillä niissä viitattiin vain harvoin suoraan näyttelyssä esillä oleviin objekteihin. Intensiivisen kuuntelukokemuksen jälkeen hyppäsin junaan ja matkustin Helsinkiin nähdäkseni itse näyttelyn.
 
Tämä saattaa kuulostaa typerältä (ja ehkä onkin sitä), mutta mielestäni parhaita taidenäyttelyitä ovat ne, jotka ottavat melkoisen harppauksen kulttuurihistoriallisen museonäyttelyn suuntaan. Nuoren kirjailijan ja kriitikon L. Onervan elämää valottava Onerva on juurikin tällainen näyttely. Taideteosten lisäksi esillä on valokuvia, kirjallisuutta, esineitä, arkistoaineistoa ... kaikkea sitä, mitä taidenäyttelyissä useimmiten ei näe. Kulttuurihistoriallisen museon amanuenssina olen varmaankin jäävi ottamaan kantaa, mutta mielestäni tällainen tapa lähestyä jotakin tiettyä teemaa on paljon yleisöystävällisempi kuin ainoastaan taideteoksiin pohjautuva. Usein taidenäyttelyistä jää itselleni tunne, ettei aiheesta ole kerrottu ollenkaan riittävästi, vaan pikemminkin pyritty piilottelemaan oleellisia faktoja, joilla voisi olla vaikutusta esillä olevan taiteen tulkintaan. Tällä kertaa näin ei käynyt, vaan taideteokset ja muu aineisto olivat mukavasti tasapainossa keskenään.
 
Ääniopastuksen viimeisessä luvussa Anna Kortelainen paljastaa, että Suomen Museoliiton jäsenmuseoiden joukossa on vain yksi ainoa merkkinaiselle omistettu kotimuseo, Ida Aalberg -museo Janakkalassa. Melko hätkähdyttävää. On siis todellakin syytä omistaa näyttely tai mielellään useampikin merkittäville suomalaisille naisille!