|
|||
 |
|
||
|
05.07.2009 - 11:59
Sairaan lapsen äiti, yksinäinen maahanmuuttaja, uupunut omaishoitaja, kahden alkoholisoituneen vanhemman häirikköpoika, huostaanotettujen lasten äiti, anorektikkotyttö, vakavasta masennuksesta kärsivän aviomies, yksinhuoltajaisän esikoululaispoika... Kaikki he ja monta muuta ovat päähenkilöitä SusuPetalin uudessa omakustanteessa Valkoiset talot, joka on yhtä aikaa novellikokoelma ja romaani. Lyhyet tarinat toimivat hyvin yksittäinkin – jokunen niistä onkin nähty SusuPetalin blogissa aikaisemmin – mutta yhdessä ne muodostavat kokonaisuuden, jolla on enemmän sanottavaa. Jos lukee vain osan tarinoista, jää paljon vivahteita ymmärtämättä. Kirjan henkilöt asuvat valkoisissa kerrostaloissa, joiden alkuperäinen väri on viidessätoista vuodessa muuttunut samean harmaaksi*. He elävät omaa elämäänsä, ja siinä sivussa havainnoivat sukulaistensa ja naapureidensa tekemisiä. Valkoisten talojen asukkaat eivät ole kovin onnellista väkeä. Mahdollisesti taloissa asuu muitakin, tavallisia ihmisiä ja jopa ihmisiä, joilla menee hyvin. Heidän näkökulmaansa ei SusuPetal ole kuitenkaan kirjaansa valinnut. Lähemmän tarkastelun kohteena ovat he, joita elämä ei ole kuljettanut kaikkein sileintä polkua pitkin. Vaikka monet kuvatut ihmiskohtalot ovat synkkiä ja ahdistavia, ei kirja silti ole vailla toivonpilkahduksia ja iloakin. Ahdistavaan tilanteeseen ei ole aina pakko jäädä. Jos voimia löytyy, voi vaihdattaa asuntonsa ulko-oven lukon tai lopettaa toivottoman avioliiton, ajatella kerrankin omaa hyvinvointiaan. Lakata alistumasta. Joskus voimat voivat kummuta ihmisestä itsestään, toisinaan ystävä tai naapuri voi käynnistää muutoksen kohti parempaa. Kirja kuvaa ihmisen pahuutta, itsekkyyttä ja ajattelemattomuutta, mutta toisaalta myös yksinäisyyttä, epävarmuutta, pelkoa ja uupumusta, jotka tekevät heikoksi ja saavat sulkemaan silmät ja korvat ympäristön pahoilta tapahtumilta. Kukin elää omaa elämäänsä omassa pienessä asunnossaan. Joku saattaa olla ylenpalttisen kiinnostunut naapureittensa tekemisistä, mutta kaikki eivät edes tiedä keitä muita samassa rapussa asuu. Talotoimikunnan aktiivit yrittävät synnyttää yhteisöllisyyttä pihajuhlia järjestämällä, mutta moni niistä, jotka sosiaalisia kontakteja kaikkein eniten kaipaisivat, ei voi tai uskalla osallistua. Valkoiset valot on kirja, joka paljastaa elämän kulissien takana. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille ihmismielestä kiinnostuneille. En kuitenkaan niille, jotka ahdistuvat synkistä kirjoista.
|
Kirjoittaja
henna
Tätä blogia päivitettiin Arkisto
2012 2011 2010 2009 2008 2007 2006  
Kiintoisia blogeja
Suomalaisia entisiä ja nykyisiä museoblogeja:
Elämää Myllypurossa (kadonnut bittiavaruuteen) Kiasma-blogi (kadonnut bittiavaruuteen) Kuopion luonnontieteellisen museon blogi Luonnontieteellisen keskusmuseon blogi (ei päivity enää) Stilla flyter ån men på vårt museum är det allt annat än stilla!
Myös täältä löytyy kaikkea hauskaa: Myös blogosfäärin ulkopuolella on elämää
Lähetä meiliä: viivi.vivika (at) hotmail.com Museokäynnit 18.9.2006 jälkeen
Epätäydellinen luettelo
Laskuri
|
||
Siis mitä tapahtui kirjan kansille???????
Kiitos arvostelusta. On jotenkin niin ihanaa, kun ihmiset lukemisen jälkeen viitsivät kirjoittaa arvionsa kirjasta. Se merkitsee kirjoittajalle tosi paljon, tosi, tosi paljon.
En tiedä, ehkä minun maailmankuvani on vinksahtanut, mutta valkoisten talojen ihmiset ja perheet ovat mielestäni ihan tavallisia.
Joillakin ihmisillä voi mennä ihan hyvin, mutta asiat voivat muuttua hetkessä joksikin muuksi. Ehkä sellaista tilannetta halusin kuvata -miten selviytyä, nähdä toivo, vaikka kaikki ei mene suunnitellusti.
Laitan linkin tästä arvostelusta blogiini myöhemmin tänään.
Kyllä minua nyt jäi mietityttämään miksi ne kannet muuttuivat samen harmaiksi!!!!
Maailmankuvasi saattaa kyllä olla aika synkkä. Vaikka onhan jokaisen elämässä tietysti ikäviä aikoja. Koska kirjassasi kaikilla tuntui olevan enemmän tai vähemmän rankkaa juuri sillä hetkellä, asia tietysti korostui.
Vaikka miellän itseni pessimistiksi, olen ehkä sittenkin piilo-optimisti, koska haluan uskoa, että kaikkien ihmisten elämään ei kuulu noin rankkoja kokemuksia. Vaikka järjellä ajatellen niitä tietysti kuuluu. Jos vaikuttaa siltä, että jollakulla tutulla ei ole ollut lainkaan ikäviä kokemuksia, johtuu se ehkä vain siitä, ettei asiasta ole vielä keskusteltu.
No, hyvä kuulla, että harmaantuminen ei johtunut mistään kemiallisesta tuhoutumisesta, ehdin jo pelästyä.
Minäkin taidan olla loppujen lopuksi piilo-optimisti. Ainakin haluan olla sellainen.