<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Nina Puurunen peräänkuulutti Museoblogissaan jo marraskuussa vuoden 2007 parhaita museokokemuksia. Siitä saakka asia on kaivertanut ja pistellyt mielessä.
Viime vuosi oli varsin erinomainen museovuosi, ja ehdin sen aikana käydä yhteensä mielenkiintoisessa 31 museossa tai näyttelyssä, joista 19 oli Suomessa.
On hirvittävän vaikeaa asettaa museokokemuksia arvojärjestykseen, nostaa yksi muiden yläpuolelle. Jokainen museovierailu on omanlaisensa, ja siihen vaikuttavat monet muutkin seikat kuin itse näyttely. Esimerkiksi hyvässä seurassa naurunsekainen kierros museossa voi jäädä hyvinkin positiivisena mieleen – vaikka tosiasiassa enemmän on tullut suotua aikaa ystävän kanssa rupattelulle kuin itse näyttelylle. Rupattelussa ei kylläkään ole mitään pahaa: näyttely, joka ei herätä keskustelua, on mielestäni epäonnistunut tarkoituksessaan. Kysymykset, ihmettely, uuden (tai vanhan) oppiminen ja oivallukset ovat aivan oleellinen osa museovierailua.
On liian vaikeaa valita paras museokokemus, joten valitsen sen sijaan useampia, jotka sijoitan omiin kategorioihinsa. "Ehdokkaat" eli museot ja näyttelyt, joissa viime vuoden aikana olen vieraillut, löytyvät sivun oikeasta laidasta melko alhaalta.
Ikimuistoisin kokemus
Torstaina 23.8.2007 istuin aamulla unisena toisessa kahdesta peräkkäin ajavasta turistibussista. Matka vei Itävallan Wienistä kohti Unkarin Tatabányaa, tarkemmin sanoen Tatabányan kaivosmuseota. Kun torvisoittokunta saapui vastaanottamaan seurueemme, en aluksi ymmärtänyt mistään mitään. Luulin soittajien liittyvän johonkin muuhun tapahtumaan, jonka reitille olimme vain vahingossa osuneet.
Väärä luulo. ICOMin (International Council of Museums) yleiskokouksen retkipäivää viettävä joukkio eri maista kotoisin olevia museoammattilaisia sai kokea uskomattoman lämpimän vastaanoton Tatabányan kaivoskaupungissa. Ensin torvisoittoa, sitten museonjohtajan ja kaupungin silmäätekevien (tulkattuja) puheita. Iäkkäiden kaivosmiesten kuoro. Vierailu kaivostyöläisten asunnoista ja kaivoskuilusta koostuvassa museossa. Jokaisessa asunnossa oli yksi tai useampi vanhanaikaisesti pukeutunut opas (vapaaehtoistyöntekijöitä, oletan): mm. kaksi vanhusta särkemässä pähkinöitä, iäkkäitä naisia tarjoilemassa viiniä, kampaaja asiakkaineen, meikattavana oleva nainen ja kaiken kukkuraksi kokonainen koululuokka lapsia laulamassa. Ja kaikki hymyilivät koko ajan aidosti ja lämpimästi.
Museokierroksen jälkeen meille tarjottiin pientä syötävää ja rommista, viinistä sekä joistain marjoista tai hedelmistä koostuvaa kaivosmiesten juomaa. Kaivosmiesten kuoro esitti juomalauluja ja museonjohtajakin yltyi laulamaan joukossa.
Tätä kokemusta en ihan heti unohda.
Mieleenpainuvin palvelu
Nihkeä palvelu voi pilata muutoin hyvän museokokemuksen siinä missä oikeastaan minkä tahansa muunkin kokemuksen. Toisaalta hyväntuulinen ja asiantunteva henkilökunta kirkastaa vaatimattomammankin museon imagoa. Kuvaamani Tatabányan kaivosmuseon henkilökunta ja vapaaehtoistyöntekijät ovat tästä oivia esimerkkejä. Onneksi erinomaista palvelua löytyy Unkariakin lähempää. Suomalaisista museoista mieleenpainuvinta ja yksilöllisintä palvelua olen vuonna 2007 saanut Keravan museossa. Tarkempi selostus huhtikuisesta käynnistäni löytyy täältä.
Mielenkiintoisin näyttely
Vieläkin harmittaa, etten alkuperäisistä suunnitelmistani huolimatta sittenkään mennyt Vantaan kaupunginmuseon Sateenkaari-Suomi – seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa -näyttelyyn uudestaan avajaisten jälkeen. Olisi pitänyt, sen verran mielenkiintoisesta ja hyvin toteutetusta näyttelystä oli kysymys. Avajaisten vilskeessä ja hälinässä en sitä parhaalla mahdollisella intensiteetillä päässyt tutkimaan.
Ristiriitaisia tunteita aiheuttavan näyttelynaiheen valitseminen oli Vantaan kaupunginmuseolta rohkea veto, josta muutkin museot saisivat ottaa oppia. Melkeinpä uskaltaisin väittää, että yksi museoiden keskeisistä ongelmista on liian valtavirtaisissa, siloitelluissa ja kaikkien hyväksymissä aiheissa pitäytyminen – uskalluksen puute.
Kuten jo yllä kirjoitin, yksi museoiden tehtävistä on herättää keskustelua, ja keskustelunavaus vähemmistöjen oikeuksista ja ihmisten tasa-arvoisuudesta on aina paikallaan.
Kunniamaininnat
Edellämainittujen lisäksi vuodelta 2007 ovat mieleeni jääneet erityisesti myös Suomen lasimuseon viehättävä perusnäyttely ja kuplivan mielenkiintoinen erikoisnäyttely Samppanjaa suomalaisille, monipuolinen ja runsas Museokeskus Vapriikki sekä visuaalisesti hivelevä Pääosassa hattu -näyttely Espoon kaupunginmuseossa. Tykästyin myös kovasti Hiihtomuseon interaktiivisiin vempaimiin: mäkihyppysimulaattoriin ja ampumahiihtopienoiskivääriin.
Paras museokauppa
Usein museossa on näyttelyiden lisäksi myös kahvila ja museokauppa – tai ainakin jompikumpi näistä kahdesta. Jostain syystä vierailen museoiden kahviloissa vain harvoin, mutta museokaupat syynään tarkkaan.
Museokauppojen taso vaihtelee aivan uskomattoman paljon, eikä kaikista pienistä museoista omaa putiikkia edes löydy. Jotkin museokaupat myyvät lähinnä kirjallisuutta, toiset vain postikortteja. Eräissä tuotevalikoima ei tunnu liittyvän millään tavoin esillä oleviin näyttelyihin.
Mielestäni parhaimmissa museokaupoissa on riittävän paljon valinnanvaraa – riittävän suuressa hintahaitarissa. Tänä vuonna olen ostanut museokaupoista ainakin postikortteja ja punaisen Mozart-kangaskassin (Wienin museoista), lutikka-pinssin (Vapriikista), punaisen t-paidan ja inkivääripastilleja (WeeGee Shopista), tuoksuvia yrttejä kylpyveteen ja krapulaa lieventävää yrttiteetä (Stockholms Medeltidsmuseumista, jälkimmäisen vitsinä Miehelle) sekä muistipelin ja postimerkkejä (oman museoni kaupasta).
Parhaimman museokaupan tittelin annan WeeGee Shopille, joskin sillä on useimpiin kilpailijoihinsa nähden melkoinen etulyöntiasema. Kyseessä on kuitenkin useamman museon yhteinen putiikki.
Kommentit